Terveisiä sudenkuopasta! Missä on tikkaat?

Posted by on touko 19, 2013 | 0 comments

Jos luet tänä vuonna vain yhden diabetes-aiheisen lehtijutun, lue Diabetes ja lääkäri -lehdestä diabeteslääkäri Atte Vadénin mahtava artikkeli ykköstyypin diabeetikoista ja yleisimmistä (oma)hoidon sudenkuopista. Kerrankin joku ymmärtää oikeasti!

Tässä blogauksessa Vadénin artikkelia kommentoidaan diabeetikon näkökulmasta. Suosittelen ensiksi lukemaan kyseisen tekstin, sivulta 23 alkaen:

http://www.diabetes.fi/files/2604/Diab_ja_laakari_2_13_netti.pdf

Eräs näistä esitellyistä sudenkuopista oli se, että verensokerimittauksia tehdään kohdentamattomasti, eikä tuloksia pysähdytä analysoimaan, vaan niiden perusteella lähinnä reagoidaan tuoreimpaan vuoristoradan kurviin ja yritetään saada yksi, hetkellinen hyvä arvo mittariin. Huimapäät ylikorjaavat vaihtelua, mikä johtaa helposti vain uusiin vatsanpohjaa kouriviin pyrähdyksiin. Tunnistan tätä myös itsessäni, liian usein reagoin yllättäviin mittaustuloksiin ja liian harvoin hoito perustuu analysoimalla muodostettuun logiikkaan.

“Hoidonohjauksessa olisi syytä aika-ajoin palata verensokerimittausten perusteisiin. Nukkumaan mennessä ja aamulla sekä ennen ateriaa ja kaksi tuntia aterian jälkeen tehdyillä parimittauksilla tulee aktiivisesti etsiä oikeat perusinsuliinimäärät ja ateria-annokset. Tällöin insuliinin käytöstä tulee ennakoivaa: insuliinilla estetään verensokerien nousu, ja sokerit tasoittuvat.”

Nenässä tuoksuvat aamusokerit

Miksi se ainainen ennakointi sitten on niin vaikeaa? Miksi ateriaparimittaukset, säännölliset ja kohdennetut muut mittaukset ovat niin vaikeita asioita toteuttaa arjessa? Miksi itseään ei aina jaksa hoitaa? Atte ymmärtää:

“Taudin hoitamatta jättäminen johtaa parissa päivässä kuolemaan. Jos hyperkolesterolemian tai verenpaineen hoitaminen olisi yhtä vaativaa, näitä potilaita ei olisi juurikaan elossa. Ajatus- ja annosteluvirhe voi lievimmillään johtaa helvetilliseen oloon ja päivän piloille menoon, pahimmillaan aivovaurioon tai kuolemaan. Ainainen löysäily tai hypoglykemiapelon vuoksi liian korkeaksi viritetty hoitotasapainotavoite voivat puolestaan johtaa dialyysiin, sokeuteen, amputaatioon ja varhaiseen hautaan.

 Nämä voimakkaat uhat rasittavat niin emotionaalisesti kuin fyysisestikin potilasta ja tekevät tyypin 1 diabeteksen sairastamisesta hyvin erityistä ja useille potilaille myös raskasta. Ihminen ei ole mekanistinen ja rationaalisesti toimiva laite, vaan tunteva olento, joka luo oman selviytymisstrategiansa vaikeissa olosuhteissa.”

Tässä vaiheessa tekstiä kurkkuun oli ilmaantunut jokin outo möykky ja ilmastointi toi naapurin sipulinpilkkomisen aromit silmille. Diabetes on ihan pirun rankka, jokapäiväistä kontrollia vaativa tauti, joka tappaa, jos et sopeudu. Jotkut meistä ovat sopeutuneet niin hyvin, että tauti tuntuu lähes hoitavan itse itsensä. Useimmille elämä diabeetikkona on kuitenkin jatkuvaa ponnistelua, riemun tunteita hyvin sujuneista päivistä ja sieluun pistettyjä neuloja 15,3 aamusokereita mitattaessa. Vadénin tekstin lukemisen jälkeen tuli hieman helpottunut olo, kun tajusi paremmin sen, että väsyminen ”kuuluu” diabetekseen, eikä kyse olekaan siitä, että olen itse yksilönä niin laiska ja huono.

2013-05-18-1334

 

Hoitosuosituksen mukaisesti vai yksilöä kokonaisuutena arvioiden?

Yksiulotteinen hoidonohjaus ei ota huomioon diabeetikkoa kokonaisuutena, vaan pyrkii painamaan kaikki samaan hba1c-muottiin, ottamatta huomioon elämäntilannetta, kasvuvaihetta ja realistisia tavoitearvoja.

“Jos tyypin 1 diabeetikkoa yrittää hoitaa hoitosuositustasolla, ymmärtämättä millaisen kokonaisuuden diabetes ja potilas yhdessä muodostavat, päätyvät hoidonohjaaja ja potilas luultavasti puhumaan toistensa ohi. Kumpikaan ei tule kuulluksi.

Aiheellinen kysymys on, kuinka pitkälle psykologiaan lääkärin kuuluu perehtyä ja kuinka paljon hänen pitäisi puuttua potilaan psykososiaaliseen tilanteeseen. Onko se enemmän diabeteshoitajan tonttia vai pitäisikö näiden asioiden käsittely siirtää psykologeille ja muille alan ammattilaisille?”

Teini-ikäisenä diabeetikkona väärensin paniikissa hoitopäiväkirjoja, kun pelkäsin lääkärin tuomiota tekemättömästä hoitoseurannasta. Teini-ikä oli elämäni ylivoimaisesti vaikeinta aikaa (toivottavasti pysyykin niin) ja hoidonohjaukselta olisi kaivannut vähemmän tuomitsemista ja enemmän ymmärrystä. Useimmiten kaikissa hoidon osa-alueissa oli parannettavaa, harvoin sai positiivista palautetta edes siitä että jaksoi edes välillä mittailla, joka sekin oli todella työlästä eikä ollenkaan itsestäänselvää. Tuolloinkin paras motivaatio diabeteksen hoitoon tuli vertaistuesta, nuorten diabeetikoiden viikon mittaiselta kurssilta.

Vadénin kirjoitus herätti paljon ajatuksia, riemua ja toivoa siitä, että asiat menisivät eteenpäin Suomessakin ja diabeetikkoja alettaisiin hoitaa kokonaisvaltaisemmin. Kumpa kaikki diabeetikkojen kanssa työskentelevät hoitoalan ammattilaiset lukisivat Vadénin artikkelin ajatuksella.

Keskustelua tästä aiheesta voi jatkaa allaolevan kommenttiosion lisäksi NDY:n facebook-sivulla.

Miika