Reppureissu halki Euroopan, matkakumppaneina kaksi kaverusta ja yksi diabetes

Posted by on tammi 19, 2015 | 0 comments

Alkuvuodesta keksimme lapsuudenystäväni kanssa mahti-idean: kesä, loma ja monen monta Euroopan maata käsittävä reppureissu! Aikaa reissulle oli kolme viikkoa, kohteita loppujen lopuksi kahdeksan. Pitäydyimme eri maiden pääkaupungeissa, sillä kulkuyhteyden niiden välillä olivat sujuvimmat. Tarkennettu matkasuunnitelmamme sisälsi hyvää ruokaa, aurinkoa ja muutaman museon. Matkaan lähdimme rennolla otteella, sen suurempia murehtimatta. Tiesimme reissun raamit, mutta sisällön annoimme muotoutua matkan edetessä.

Vailla huolia kirjasimme yhteistä pakkauslistaa ja lainailimme ystäviltämme rinkkoja ja makuupusseja. Lista taisi olla kutakuinkin valmis ja matkaan enää muutama viikko kun havahduin: pitäisiköhän minun näin pitkän linjan diabeetikkona miettiä niitä elämää ylläpitäviä lääkkeitäkin? Olisikohan joku pumpputarvikeinventaario paikoillaan? Miten se nyt oli niiden lääkärintodistusten kanssa? Tarvittavat tavarat löytyivät kuitenkin helposti laatikoista ja insuliinejakin oli tarpeeksi jääkaapissa, ei muuta kuin matkaan, eikö? Kaivoin vielä jostakin kaappini kätköistä vedellä ”ladattavan” jäähdytyssysteemi Frion, sinne mahtui sopivasti sekä pumpun insuliinipullot että varajärjestelmän ampullit.

Lähtöä edeltävänä iltana aloitin rinkan pakkauksen. Kasasin kaiken pakattavan sängylleni, tavaraa oli kokonainen vuori. Ensin karsittiin vaatteet alkuperäisestä suunnitelmasta puoleen. Sitten vaihdettiin pyyhe pienempään. Sen jälkeen matkasta tippuivat yhdet kengät. Karsin, karsin ja karsin, mutta yhteen pinoon en voinut koskea. Tilaa veivät insuliinipumppuun tarvittavat 15 infuusiosettiä ja sama määrä täyttösäiliöitä, pumpun varaparistot, kanyylin ampumalaite tuplana, varakynät, iso pussillinen kynäneuloja, varmuuden vuoksi 5 purkkia liuskoja sekä pumpun ja varajärjestelmän insuliinit kylmäpakkauksessa. Yhteensä tästä koskemattomasta pinosta tuli pienen muovipussillisen verran tavaraa. Voi sitä kiroilun määrää kun tajusin, että ilman pumppua olisin pärjännyt kolmanneksella mukaan otettavasta tavarasta!

reput

Tarvikekasaa tuijotellessa iski epätoivo: miten nämä kaikki saa mahdutettua rinkkaan!

 

Pumppu oli kuitenkin reissullamme pelastus. Matkustus ja lämpö tuppaavat nostamaan verensokerini aluksi tosi korkealle. Kun olimme päässeet Baltiassa vietetyn viileä viikon jälkeen Prahaan, alkoivat mittaustulokseni nousta yhdessä lämpöasteiden kanssa. Ei muuta kuin lisää basaalia ja suurempia boluksia. Onneksi viime joulukuinen Australianmatkani oli opettanut, että pumpun tilapäiset basaalit ovat helppo ja nopea tapa saada aikaeroista tai lämpötiloista johtuen seilaavat sokerit tasaantumaan.

riika

Riikassa iski kesken lounaan sade, joka ei tuntunut loppuvan ennen kuin poistuimme koko kaupungista

 

praha

Prahan vanhankaupungin raatihuone (tšek. Staromestská radnice) ja sen astronominen kello, tunnetusti yksi maailman suurimmista matkakohdepettymyksistä

 

Prahasta matkustimme junalla Wieniin, vietimme siellä kolme yötä tutustuimme muun muassa Sissi-museoon Hofburgissa (Habsburgien keisarisuvun talvipalatsi) ja diabeetikon taivaaseen, Sand in the City -nimiseen ravintolakeskittymään, joka nimensä mukaisesti oli kuin hiekkaranta keskellä kaupunkia. Ruokaa maailman joka kolkasta, Mexico, Kreikka, Italia, USA… Voi niitä makuja! Hiilareiden laskeminen oli hiukan hankalaa, mutta onneksi laskemassa oli mukana komppania meitä insuliinihoitoisia. Tapasimme nimittäin Wienissä ystäväni Marliksen, joka on töissä MySugr -nimisessä verensokeriaplikaatiofirmassa ja hän lähti kollegoineen matkaamme.

sandinthecity

Sand in the City Wienissä

 

 Wienistä jatkoimme edelleen Budapestiin. Budapestiin tutustumiseen oli harmillisesti vain 24 tuntia, eteenpäin kohti matkan viimeistä määränpäätä oli päästävä. Lähdimme ainoan hostellissa viettämämme yön jälkeen tutustumaan aurinkoiseen kaupunkiin ja jätimme rinkkamme vastaanottoapulaisten hellään huomaan. Tutustuimme Budaan ja Pestiin, luimme matkaoppaasta sen, mitä emme ehtineet nähdä ja seikkailimme sinne tänne pitkin vanhaa metrolinjaa. Takaisin palattuamme rinkkamme olivat hautautuneet kaikkien muiden matkatavaroiden alle. Kaivoin omani kasan alta ja sain suoraan sanottuna slaagin. Rinkkani nojasi vasten käynnissä olevaa kuivausrumpua, joka luonnollisesti hohkasi kuumuutta kaikkeen pintaansa koskettavaan. Insuliinit! Voi ei! Frio oli aivan lämmin ulkopuolelta ja insuliinit eivät olleet jääkaappilämpötilaa nähneetkään. Sain käytyä jokseenkin asiallisen keskustelun vastaanottovirkailijoiden kanssa, jotka eivät tosin aivan ymmärtäneet tilannettani. Kerroin heille, että insuliini ei kestä lämpöä, kesäreissua oli jäljellä vielä 1,5 viikkoa ja insuliinien toimimattomuuden huomaan vasta sitten, kun niitä tarvitsen. Kovasti he yrittivät auttaa Frion uudelleenlataamisessa ja varmasti muistivat ainakin seuraavan viikon kysyä kaikilta matkatavaransa säilytykseen jättäviltä, että eihän laukkunne sisällä mitään lämpöherkkää.

buda

Kalastajalinnake Budan Linnavuorella

 

Seuraavaksi vedimme matkaseurani kanssa syvään henkeä ja astuimme Budapest-Belgrad -junaan.

Belgradissa, Serbian pääkaupungissa, vallitsi kuuma ja kostea Balkanlainen ilmasto. Keväisten tulvien aiheuttamien voimalatuhojen vuoksi Serbit säästävät nyt sähköä, sillä se saattaa loppua juuri paukkupakkasten aikaan. Näin ollen majapaikassammekin pistettiin ilmastointi päälle vasta ihan viimeisessä hädässä. Onneksi Frio pelasti ja insuliinini säilyivät kohtuuviileinä. Aloin lataamaan pumppuuni entistä pienempiä annoksia insuliinia, keskipäivän kuumuus kun osui vyötäisillä keikkuvaan koneeseen sitä pahemmin, mitä etelämmäksi matkustimme. Onneksi kropan ulkopuolen pystyi viilentämään pulahtamalla Tonavaan. Sisäpuolen viilennys tapahtui sitten kylmällä juomalla. 🙂

belgrad

Belgradin keskusta ja pääkatu Knez Mihailova kylpee auringossa

 

Belgradissa vietettyjen aurinkoisten päivien jälkeen matka kääntyi aina vain etelämmäs. Seuraava, ja valitettavasti viimeinen, etappi oli Ateena, Kreikka. Matka Ateenaan ei suoraan sanottuna ollut miellyttävä. Ensi matkustimme 12 tuntia Thessalonikiin jokaisella asemalla (ja jokaisen aseman välissä!) pysähtyvällä paikallisjunalla jonka hitaudesta johtuen myöhästyimme seuraavasta yhteydestä. Kolmen tunnin odotus kuumalla juna-asemalla söi hermoja ja nälkäisenä ja kuumissani saatoin hiukan rähjätä paikalliselle kahvilanpitäjälle. Onneksi verensokerilla ei ollut vaikutusta asiaan. Lopulta matkan viimeinen junaosuus, Thessaloniki-Ateena sujui mukavasti InterCity-junassa nukkuen. Pääsimme perille ehjinä ja isännällämme oli pöytä koreana aitoja kreikkalaisia makuelämyksiä, muun muassa maailman parasta moussakaa!

juna

Junamatkassa Belgradista Thessalonikiin oli myös oma viehätyksensä, hitaassa kulkutahdissa ehti katsella hyvin hitaasti vaihtuvia maisemia

 

Niin, ME pääsimme perille ehjinä. Samaa ei voi sanoa tuosta jutun ensimmäisessä kuvassa näkyvästä pumpputarvikearsenaalista. Viimeinen junamatka oli ollut se todellinen viimeinen matka myös puolille kanyylipaketeistani. Ensimmäisenä aamuna Ateenan +38-asteen helteessä vaihdoin koko pumppusetin. Yksi toisensa jälkeen rinkasta nousi neulasta taittuneita tai muuten vain tuhoutuneita paketteja. Tarkalla laskutoimituksella varmistin, että ehjät paketit riittivät juuri ja juuri loppuajaksi. Vaikka alussa kirosinkin pumpputarvikkeiden vievän tilaa, olin lopulta todella onnellinen siitä, etten ollut karsinut niistä ainuttakaan pois.

aigina

Ateenassa oli aikaa vielä päiväretkelle Aiginan saarelle, jossa oli ihana vierasvenesatama ja syvänsinistä vettä!

 

meri

Eipä löydy Itämeren rannikoilta tällaista maisemaa!

 

Diabetes ei matkassa haitannut, se kulki mukana siinä missä vaikka rinkka tai kaverikin. Kotiin palasimme yhteensä 600 kuvaa rikkaampana ja monta euroa köyhempänä, mutta kaiken kaikkiaan sanoisin, että alkumatkan viileydestä ja loppumatkan kuumuudesta huolimatta oikein onnistunut kesäreissu! Ehdottomasti suosittelen kaikille ennakkoluulotonta tutustumista eri kulttuureihin, tässäkin reissussa sai aina keskustelun paikallisten kanssa aikaiseksi kaivamalla pumppunsa esille! 🙂

Teksti: Nelli Bäckman

Kuvat: Kaisa Kettunen ja Nelli Bäckman

kaisajanelli