Pum pum pumppu

Posted by on huhti 6, 2013 | 2 comments

“Insuliinipumppu on pieni mukana kannettava laite. Sen sisällä on pienoistietokone, jonka pumpun käyttäjä ohjelmoi annostelemaan pikainsuliinia (perusinsuliinia eli basalia) jatkuvasti oman yksilöllisen tarpeensa mukaisesti. Insuliini kulkee pumpun säiliöstä ihonalaiseen rasvakudokseen ihoon kiinnitettävän kanyylin ja katetrin kautta. Aterian hiilihydraattimäärän edellyttämän insuliinin (ateriainsuliinin eli boluksen) pumpun käyttäjä annostelee muutamalla napin painalluksella.”

 

pumput

 

Huh, kuulostaa aika tekniseltä humanistille… Mutta kyllä, olen pitkän kypsyttämisen jälkeen päätynyt tähän ratkaisuun. Pumppu on hoitomuotoni, mikäli sellaisen vain saan.

Aluksi en edes harkinnut pumppua, sillä sen jatkuva ihossa kiinnioleminen tuntui vaikealta sulattaa. Eikä letkuissa kiinniolemisen ajatteleminen aiheuttanut muita kuin kylmiä väreitä, saati se, että se letku pitäisi itse laittaa aina ihoon. Iuh! Oma tarinansa on se, miten kynillä pistäminen alkoi onnistua käytännössä vasta vuosien sairastamisen jälkeen, vaikka olinhan jo 13-vuotias sairastuessani. Helppoa ei ole ollut tämä itsensä tuikkiminen edes kynillä, niin miten sitten kun ihoon pitää jättää kiinnikin jotain… Kynät tuntuivat tuovan vapautta, koska ne olivat iholla vain muutaman sekunnin kerrallaan. Joskus vastaanotolla lääkäri mainitsi pumpun miettiessään ääneen hoitovaihtoehtoja, mutta samassa lauseessa sulki sen pois vaihtoehdoista. Se ei haitannut minua ollenkaan, ettei pumppua edes oikeastaan harkittu.

Noin viisi – kuusi vuotta sitten aloin huomata, että sokerini heittävät aikuisten oikeesti aivan härän pyllyä ja vasta siinä vaiheessa aloin oikeasti pohtia, mikä tilanteen ratkaisisi. Päivät yliopistolla menivät sokereiden puolesta seuraavalla kaavalla. Aamuarvot olivat kondiksessa. Aamun luennoilla olo oli hyvä, vaikka arvot olivat korkeahkoja, useimmiten 10 ja 15 välillä. Lounaalla sain pistää lähemmäs 30 yksikköä pikavaikutteista 50–70 grammalle hiilareita ja silti iltapäivän luentojen ajan haaveilin vähintään viiden litran vesipullosta ja yritin pitää itseni hereillä piirtelemällä luentomuistiinpanoihin. Joskus korjailin näitä joka päivä toistuvia lounaan jälkeisiä yli 20 arvoja, joskus en. Lopputulos oli kuitenkin korjailuista tai korjaamatta jättämisestä huolimatta se, että kotiin päästyäni ulko-oven jälkeen aukesi välittömästi jääkaapin ovi. Hypot. Se, miten tätä tilannetta yritettiin ratkaista, oli aamun Levemir-annoksen laskeminen kahdella yksiköllä, nostaminen kahdella yksiköllä, laskeminen kahdella yksiköllä ja niin edelleen. Lopputuloksena näistä kokeiluista olivat joko kauttaaltaan korkeat arvot tai sitten nämä aamupäivän järjettömät nousut ja iltapäivän humpsahdukset hypolukemiin.

Olin nähnyt ja kuullut, miten pumppu tuntui ratkaisevan monien sokereiden heittelyitä ja parantavan hoitotasapainoa huomattavasti. Vähitellen aloin lämmetä ajatukselle pumpusta. Välillä olin ehdottomasti sitä mieltä, että haluan pumpun. Välillä olin kuitenkin edelleen ehdottomasti sitä mieltä, että en ikinä. Jossakin vaiheessa mainitsin asiasta myös lääkärillekkin. Voisikohan se kuitenkin olla ratkaisu…? Tämän maininnan takana oli kovat ponnistelut. Ensimmäisillä pumpun kiinnittämiskerroilla tulen hyvin todennäköisesti valahtamaan valkoiseksi ja oloni tuskin on heti kuin voittajalla, mutta siitäkään huolimatta en näe kauheasti enää muita vaihtoehtoja. Oman terveyden tähden, istukoon sitten vaatteet huonosti ja tulkoon huono olo muutamia kertoja, ennen kuin siihen tottuu.

 

Ensi kerralla kirjoitan, saanko pumppua vai en.

Millaisia tarinoita teillä on hoitomuotojen valintojen takana?

 

Karita

 

 

Alun viittaus lainattu Diabetesliiton sivuilta Tyypin 1 ABC:stä Insuliinipumpulla joustavaan hoitoon -tekstistä, kirjoittajana diabeteshoitaja Kristiina Salonen.

Kuva lainattu Terveyskirjaston sivuilta.