Me, myself and my diabetes

Posted by on syys 4, 2013 | 0 comments

Tekstin kirjoittaminen aiheesta diabetesidentiteetti tuntui haastavalta. Aloin pohtia, onko diabetes jo niin luonnollinen ja iso osa minua, että sitä on siksi vaikea yrittää pohtia. Kirjoittaa nyt siitä, millaista on olla diabeetikko. Se nyt luulisi olevan aika monille lukijoille aika selvää kauraa. Mutta, kun oikein pohtii, kyllähän minusta löytyy erikseen diabeetikkominä, ammattiminä tai arkiminä. Ajattelen identiteettini koostuvan aika vahvasti noista kolmesta eri identiteetistä. Eihän elämä ole pelkkää työtä, eikä kyllä pelkkää diabetestakaan. Ehkä itseni tarkastelu diabeetikkona irrallaan siis onnistuukin. Ainakin jossain määrin.

 

4kuva

 

Olenko diabeetikko vai ihminen, jolla on diabetes vai puhutaanko kenties ihmisestä, joka sairastaa diabetesta? Tällaiseen vaikeuksien ja ihmisten määrittelyyn törmään ammatissani ja työssäni jonkin verran. Onko halventavaa kutsua ihmistä esimerkiksi kuulovammaiseksi vai näkyykö ihmisen arvo enemmän kuvailtaessa ihmistä ”ihminen, jolla on kuulovamma” -tyylisesti. Aika usein sanon, ”minulla on diabetes”, mutta kyllä silti pidän itseäni enemmän diabeetikkona kuin henkilönä, jolla on diabetes. Jos omistaisin koiran, silloin voisin sanoa että minulla on koira, olisin henkilö, jolla on koira. Koiran saisi hoitoon, silloin kun haluaisi vapaan viikonlopun. Koira olisi tavallaan irrallaan minusta, olisi kaksi erillistä: henkilö ja koira. Mutta kun nyt sattuu olemaan niin, että se koko diabetes on minussa eikä sitä irtikään saa, niin kyllä minä sanoisin silloin olevani diabeetikko. Eikä se ole minusta yhtään leimaavaa. Ehkäpä niin, että jos en olisi hyväksynyt diabetesta osaksi itseäni, en välttämättä kutsuisi itseäni diabeetikoksi vaan näkisin sen nimenomaan irrallisena osana tai ominaisuutena.

Miten diabetes sitten näkyy minussa tai toiminnassani? Ensimmäisenä tulee ainakin mieleen se, että joissakin tilanteissa joudun selittelemään toimintaani enemmän kuin ilman diabetesta joutuisin. Uusia ihmisiä kohdatessani minulla on tapana ilmaista tavalla tai toisella se, että minun täytyy pistää insuliinia. Se voi tapahtua kysymällä, eihän muita läsnäoloijoita haittaa että pistän insuliinin, joskus vain sanon, että minulla on diabetes ja minun tarvitsee pistää. Joskus voi käydä kyllä niinkin, että sen kun tuikkaan vain menemään sen enempiä äänihuuliani rasittamatta. Vaikka todella, diabetes on osa minua, mitä sitä omia ominaisuuksia selittelemään? Ihan samalla tavallahan minulla vaikkapa nyt sitten virtsarakko. Kuka nyt selittelee, että anteeksi, mutta kun mulla on pissahätä niin tarttee mennä vessaan? No joo, menipä nyt vähän ohi aiheen, mutta kuitenkin 😉

 

3kuva

 

Diabeetikkona minun tarvitsee tehdä asioita, joita terveiden haimojen kanssa ei tarvitse tehdä. Käydä säännöllisesti apteekissa, hoitovälinejakelussa, labrassa, lääkärillä. Puhumattakaan siitä jatkuvasta ajattelutyöstä ja niistä lukuisista laskutoimituksista, mitä koko diabeetikkona oleminen aiheuttaa hiilareiden laskemisineen ja inska-annoksien arvioimisineen. Jos en olisi diabeetikko, olisi minulla enemmän vapaita ajatuksia. Itseni tuntien käyttäisin ne ajatukset isolla todennäköisyydellä turhistakin asioista murehtimiseen. Murhetta nämä diabetekseen liittyvätkin ajatukset saattavat tuoda mukanaan, mutta niiden murehtiminen ja käsitteleminen edesauttaa omaa hyvinvointiani, toisin kuin vaikkapa naapuritontin raksamelusta stressaaminen.

Entä miten diabetes on muuttanut minua? Erittäin hyvä kysymys. En voi väittää, ettei olisi, mutta koska olen sairastunut juuri pahimmassa identiteetin etsimisiässä, en oikein osaa sanoa niin sanotusta edellisestä identiteetistäni. Vaikka toisaalta, olen huomannut, että tuossa iässä sairastuminen on saattanut pitkittää sairastumisen ja sairauden hyväksymisen käsittelyä ja sitä valtavaa henkistä prosessia, mikä siihen liittyy. Tosin, luulen sen olevan käynnissä jossain määrin koko elämän ajan. Uskon diabeteksen tuoneen enemmän ymmärrystä muita ihmisiä kohtaan. Tämän ymmärryksen huomaan erityisesti työssäni työskennellessä sosiaali- ja terveysalalla. Kenties jopa uravalintani on osittain oman sairauteni ohjaamaa, sillä haluan auttaa muita ihmisiä niin paljon, kuin vain voin. Ymmärrys on lisääntynyt omakohtaisten kokemusten kautta. Ymmärrän, miltä tuntuu noin niinkuin ylipäänsä sairastaa, vaikka diabeetikkoja harvemmin työssäni tapaan. Ymmärrän, miltä tuntuu välillä joutua suorastaan taistelemaan omien oikeuksien vuoksi. Niin, ja arvatkaapa vaan, olenko liputtanut vertaistuen tärkeyden puolesta. Kyllä, olen! Väittäisin ymmärtäväni sen tärkeyden ja siitä saatavan voiman. Kirjoitan vaikka ylitöinä lausunnon, ettei sopeutumisvalmennuskurssille pääsy jää siitä kiinni 😉 En sanoisi olleeni koskaan kovinkaan suvaitsematon, mutta sanoisin silti suvaitsevaisuuteni lisääntyneen diabeteksen myötä. Ihmiset ovat erilaisia ja joskus erilaisuus voi tarkoittaa sitä, että on diabetes.

 

2kuva

 

Tälle ajatukselle ei ole nyt minkäänlaista tieteellistä pohjaa, vaan tämä on puhtaasti oma päätelmäni, mutta väittäisin kuitenki arkisen kotiminäni ja työminäni olevan myös erilaisia ilman diabeetikkominääni. Ilman diabetesta jääkaapissa ei olisi tukkupakkauksittain Trip-mehuja ja toinen puolisko säästyisi todennäköisesti muutamalta tiuskimiselta vähemmän, kun en tulisi töistä kotiin hypoissani vaan pelkästään nälkäisenä, jolloin olen tietysti lempeä kuin mikä 😉 Töissä saattaisin käydä keskimäärin vähän paremmalla teholla, kun joskus ajatusta haittaavia hypoja ei olisi. Mutta tosiasiassa nekin hypohetket ovat yleensä onneksi lyhyitä ja helposti ennakoitavissa tai vähintäänkin korjattavissa.

 

Lopulta voisinkin itseasiassa kuitenkin väittää olevani minä, koostui se sitten kuinka monesta erillisestä minästä tahansa.

 

Karita

diabeetikko, työntekijä, tyttöystävä