En haluaisi valittaa

Posted by on syys 7, 2013 | 0 comments

En haluaisi valittaa, mutta miksi tämän diabeteksen hoito on joskus niin perhanan hankalaa? Koskaan ei aamulla herätessä tiedä, onko luvassa hypoja, hypereitä, molempia vai ei kumpiakaan. Lottokin tuntuu loogisemmalta.

Lääkäreistäkään en haluaisi valittaa, koska ihan mukavia heppujahan he yleensä ovat. Mutta mitä he oikeastaan luulevat tietävänsä tästä sairaudesta? Eihän valtaosa heistä ole sairastanut sokeritautia lainkaan.

Silti he usein väittävät, että diabeteksen hoito on helppoa kuin yhteenlasku. Mutta todella monelle diabeetikolle verensokerin hallinta on vaikeaa. Siitäkin huolimatta, että valtaosa on käynyt peruskoulun, jossa laskemista opetetaan alusta alkaen. On aika härskiä väittää, ettei ynnääminen onnistuisi.

En oikeastaan haluaisi valittaa siitä, että verensokeri lähtee lapasesta niin kovin herkästi. Oma vikahan se tavallaan on. Mutta kun lääkäritkin siitä purnaavat, niin kai minäkin sitten voin.

Eniten ärsyttää se, jos hypo tai hyperi tulee juuri silloin, kun sitä vähiten kaipaisi. Vaikkapa silloin, kun pitäisi lähteä lenkille tai keskittyä johonkin tärkeään tehtävään.

Tai se, että oireiden perusteella ei aina osaa sanoa, onko verensokeri matalalla vai korkealla. Esimerkiksi väsymys ja heikko olo voivat tarkoittaa molempia. On tainnut evoluutiolta päästä aivopieru.

Jos verensokeri sitten pääsee vaikkapa laskemaan liikaa, niin sehän on tietenkin korjattava takaisin oikealle tasolle. Sitä varten on jopa tehty erilaisia tuotteita. Esimerkiksi glukoositabletteja.

Mutta miksi ihmeessä ne ovat niin äklön makuisia? Ja vaikeasti pakattuja. Ja helposti murenevia. Kaiken lisäksi se jauhe tarttuu ärsyttävästi kurkkuun ja sitten on vaikea niellä ja hengittää.

Aivan kuin diabeetikkoa rankaistaisiin siitä, että verensokeri pääsi pohjalukemiin. Teit virheen, siis kärsi. Jos tukehtuminen ei tunnu kivalta, vältä seuraavan kerran hypoa paremmin.

Siitäkään en haluaisi valittaa, että tämä niin sanottu pikainsuliini toimii monesti liian nopeasti tai sitten liian hitaasti, mutta ei koskaan sopivasti. Jos vaikka joskus käy niin mukavasti, että insuliinin määrä osuu kohdalleen, niin sitten on vaikutusnopeus on pielessä.

Sopivan annoksen valitseminen on muuten valitettavan vaikeaa. Jotenkin tuntuu siltä, että pelkkä hiilihydraattien laskeminen ei aina riitä, vaan pitäisi jotenkin osata ottaa huomioon sata muutakin asiaa. Jos vaikka stressaa kovasti, tuntuu verensokeri olevan aterian jälkeen jatkuvasti koholla.

Mutta miten minä osasin stressin vaatiman insuliinimäärän laskea? Eihän minulla siihen mitään välinettä ole. On vain keittiövaaka ja verensokerimittari.

Ei ole sokerivammaisen elämä helppoa, ei. Miksi tämä sairaus ei voisi käyttäytyä edes jollakin tavalla ennalta-arvattavasti? Silloin olisi kaikin puolin paljon mukavampaa, eikä aina tarvisi valittaa.

Mika Haulo

Kirjoittaja on tamperelainen 30-vuotias ohjelmistoyrittäjä, pyöräilyharrastaja ja Sokerivammaisen opas -blogin kirjoittaja, jolla todettiin tyypin 1 diabetes vuonna 1999.